Personal matters (tylsää luettavaa)

Eräällä foorumilla eräs kirjoittelija käsittelee usein menneisyyttäni siten kun olen siitä kertonut ja yrittää tätä kautta osoittaa ajatukseni enemmän tai vähemmän harhaisiksi. Ovatko ne harhaisia, sen jätän lukijoiden päätettäväksi.

Kaikilla on menneisyys, joka pyrkii vaikuttamaan arvomaailmaan ja mielipiteisiin, vaikka yrittäisi olla niin objektiivinen kuin mahdollista. Tämä ei ole mikään salaisuus. Poliitikot esimerkiksi myöntävät usein aivan avoimesti, millaisten elämänkokemusten kautta heidän poliittiset näkemyksensä ovat syntyneet. Yksi on kasvanut köyhässä työläisperheessä – ja kas kummaa, hänestä on isona tullut Vasemmistoliiton kannattaja. Toinen on kasvanut rikkaassa porvarisperheessä ja aikuisena hän on kokoomuslainen. Ei se tietenkään aina näin suoraviivaisesti mene, sillä joskus aikuisena kannatettu politiikka on jotain muuta kuin mihin lapsuudenkodin ympäristö olisi viitannut. Jollakin tavalla tausta joka tapauksessa yleensä näkyy ihmisten aatemaailmassa.

Ongelmani – jos sen sellaisena haluaa nähdä – foorumikeskusteluissa on se, että olen kertonut paljon itsestäni ja antanut siten tarttumapintaa niille, jotka haluavat arvostella persoonaani sen sijaan, että käsittelisivät asioita, joista ollaan keskustelevinaan. Olen ollut tietoinen riskistä, eikä henkilöön käyvä kommentointi haittaa kunhan se ei aivan mahdottomuuksiin mene. Sehän tekee keskustelusta vain haastavampaa. Tuntuu, että on enemmän pelissä, vaikka nimimerkeillä kirjoitellaankin.

Edellä mainitsemani kirjoittaja muistuttaa, että olen joskus kertonut tulleeni esivalta- ja systeemikriittiseksi sen vuoksi, että jouduin lapsena elämään suhteellisen kovassa kotikurissa ja sen tyyppisen kotikasvatuksen alaisuudessa, joka nakersi itsetuntoa. Todennäköisesti olen jotain tämän tyyppistä kertonutkin, vaikka edellä mainitulla kommentaattorilla näyttääkin olevan taipumus irrottaa asioita alkuperäisistä yhteyksistään, painottaa niitä uuteen ja tilanteeseen sopivasti ja siten yrittää todistella niiden avulla mitä milloinkin.

Edellä mainitun kirjoittajan esittämän kaavan mukaan minun kai kuuluisi seuraavaksi kiistää se, mitä joskus aikaisemmin olen kirjoittanut. Hänhän on antanut ymmärtää, että muutan mielipidettäni aina sen mukaan, mikä parhaiten sopii tilanteeseen. En tunnista tätä piirrettä itsessäni, enkä ainakaan tällä kerralla aio tehdä näin. Sen verran kuitenkin täsmennän vanhoja kertomuksiani, että vaikka olenkin kirjoittanut kurissa kasvamisesta, en sentään ole elänyt ruoskan ja kaltereiden varjossa. ”Yläluokkaisessa” sivistyneessä kodissa vain on ollut tapana asettaa lapsille tiukemmat rajat kuin mitä työväenluokkaisissa perheissä, jossa puolestaan rangaistukset ovat perinteisesti olleet ankarampia silloin kun sääntöjä on selvästi rikottu.

Olen ollut lapsena todistamassa suoranaista ruoskintaa erään liiterin takana, kun työväenluokkainen isä ”opetti” poikaansa muiden lasten vanhempien ja lapsilauman katsellessa ympärillä. Nykyisin tällaisesta joutuisi tekemisiin esivallan kanssa, mutta tuohon aikaan se oli normaalia. Selkäänsä saanut poika, minua useita vuosia vanhempi, on nykyisin omasta aloitteestaan yksi Facebook -kavereistani. En ollut kuullut hänestä kymmeniin vuosiin mitään.

Muutaman vuosikymmenen takaisiin työväenluokkaisiin kasvatusmenetelmiin oli olemassa käytännön syitä. Työläisperheissä oli usein paljon lapsia. Asunnot olivat ahtaita. Työn uuvuttamat vanhemmat eivät jaksaneet pitää kovin tiukkaa komentoa jokaiselle lapselleen. Lapset saivat kasvaa suhteellisen vapaasti oppien toinen toisiltaa niin hyvää kuin pahaakin. Ja jos jotain ikävää tapahtui, se oli helpointa ratkaista nahkavyön avulla. Kasvatusoppaat eivät kuuluneet raskasta työtä tekevien työläisten vakiolukemistoon.

Yksi asia, mikä minua nuorena koululaisena eniten kismitti, olivat televisio-ohjelmien ikärajat, joita kohdallani noudatettiin orjallisesti. Oli masentavaa, kun koulussa kaikki puhuivat edellisen illan TV-ohjelmasta, jota en ollut saanut katsoa. Ei minusta kuitenkaan tällaisen yhden asian takia tullut esivallan vastustajaa ja järjestelmää vastaan kapinoijaa. Koulussakin olin tottelevainen ja ongelmia aiheuttamaton oppilas. Siitä huolimatta jouduin joskus rangaistuksi, ja näiden tapausten myönnän ”kasvattaneen” minua oikeudenmukaisuuskysymyksessä tavalla, jota opettaja ei ollut ehkä tarkoittanut. Mutta eivät nämäkään tapaukset vielä tehneet minusta yhteiskuntakriittistä. Tämän tyyppisistä pienistä asioita meidän itse kunkin maailmankuvamme kuitenkin rakentuu. Hyvin paljon riippuu siitä, millaisen painoarvon annamme eri asioille. Joku asia saattaa yhden ihmisen kohdalla mennä ohi lähes huomaamatta, kun taas toinen voi jäädä hautumaan sitä loppuikänsä kokemansa asian merkitystä mielessään vielä suurentaen.

Jos pitää joitakin yhteiskuntakäsitykseeni välillisesti vaikuttaneita asioita mainita niin yksi on todennäköisesti perhepiirissäni vallinnut ”hierarkia”.

Isovanhempani eli isäni vanhemmat olivat menettäneet toisen lapsensa, alle kaksivuotiaan tyttärensä, 18 vuotta ennen syntymääni. Tämä surullinen tapahtuma, jota symboloi pienen lapsen kehystetty valokuva isoäitini piirongin päällä, todennäköisesti vaikutti asioihin seuraavina vuosikymmeninä enemmän kuin arvaisikaan. Välittömin vaikutus oli se, että isäni tuli kasvaneeksi rikkaan talon ainoana pilalle hemmoteltuna lapsena. Hänestä suorastaan kasvatettiin tulevaa perhetyrannia, vaikka tämä ei tietenkään ollut tarkoitus. Hän sai kaiken mitä halusi ja mihin vanhemmilla vain oli rahaa. Ja tähän tilanteeseen, isäni ollessa vähän alle 24-vuotias, minä synnyin perheen ensimmäisenä lapsena. Alkoi eräänlainen tahtojen taistelu, joka tuli jatkumaan koko isäni loppuelämän ajan.

Vanhempani opiskelivat Helsingissä, ja minut jätettiin maalle isovanhempieni kasvatettavaksi. Olin tavallaan samojen ihmisten ”uusi lapsi”, jotka olivat hemmotelleet edellisen lapsensa pilalle niin, että hänestä oli tullut potentiaalinen perhetyranni.

Kun vanhempieni opiskelu muutaman vuoden kuluttua päättyi, he muuttivat luokseni yhteiseen suurtalouteen isovanhempieni luokse. Tässä vaiheessa minulla oli tavallaan kahdet vanhemmat, mitä pidetään kasvatuksellisesti epäedullisena tilanteena. Isälläni ei ollut täyttä auktoriteettia minua kohtaan, koska pystyin vetoamaan hänen päätöksistään ja tuomioistaan isovanhemmilleni. Joskus vetoaminen kannatti, joskus ei.

Isoäitini ei ollut asioita sivusta seuraava tyypillinen ”mummo” vaan aktiivinen liikenainen noin sata työntekijää työllistävän yrityksen johdossa. Isoisäni kuollessa isäni oli 34 -vuotias, eikä hänestä heti tietenkään tullut firman täysivaltaista johtajaa. Hän sai vähitellen kasvaa asemaansa isoäitini käyttäessä kuitenkin lopullista päätösvaltaa. Vuosikymmenien kuluessa isäni päätösvalta lisääntyi, ja isoäitini joutui ikänsä takia vetäytymään vähitellen syrjään. Ja mitä enemmän isäni sai päättää asioista, sitä huonompia päätökset olivat. Hän johti sukuyritystä täydellisenä diktaattorina kuuntelematta muiden perheenjäsenten mielipiteitä. Ainoa, joka uskalsi kyseenalaistaa hänen ratkaisujaan, olin minä. Tämä johti usein riitoihin. Pienikin epäilyksen esittäminen puhumattakaan vastaan väittämisestä sai isäni käyttäytymään kuin uhmaikäinen. Hän paiskoi ovia ja poistui huoneesta kuin kiukutteleva pikkulapsi.

Isäni yksinvalta johti lopulta omaisuuden menettämiseen – mukaan lukien kotitaloni, jossa oli asunut kuudessa sukupolvessa yhteensä 35 sukuumme kuuluvaa. Isoäitini kuolemasta oli tällöin kulunut puoli vuotta. Pankki oli säällisesti odottanut hänen kuolemaansa kunnes se käynnisti konkurssimenettelyn. Olihan isoäitini sentään toinen yhtiön alkuperäisistä perustajista kuusikymmentä vuotta aikaisemmin.

Viimeinen konkurssia edeltänyt vuosikymmen oli kuin istumista linja-auton kyydissä kuskin ajaessa jääräpäisesti seinään, vaikka olisi ollut keinoja välttää tuho tai ainakin lieventää sitä. Tämä kokemus vahvisti entisestäänkin käsitystäni siitä, että auktoriteetti ei ole aina oikeassa, ja monta kertaa kahdesta vaihtoehdosta huonompi toteutetaan vain siksi, että auktoriteetti - eli tässä tapauksessa isäni – käyttää yksinvaltaa.

Diktatuuri voi johtaa joissakin tapauksissa parempaan lopputulokseen kuin riittelevä demokratia, mutta jos diktaattori on kyvytön tai pelaa hallitsemallaan omaisuudella uhkapeliä, demokratia on sittenkin parempi vaihtoehto.

Systeemin ja esivallan vastaisuuteni ei johdu siitä, että isäni johti sukumme taloudelliseen perikatoon. Olin nimittäin systeemin ja esivallan vastainen jo ennen konkurssia. Konkurssikokemus on korkeintaan vahvistanut käsityksiäni. Mitkä ovat sitten syyt, jotka ovat alun alkaen johtaneet minut valitsemalleni poliittiselle tielle?

Jonkinlainen käännekohta oli se, kun jouduin yli kahdeksi vuorokaudeksi poliisin pidättämäksi 22 -vuotiaana opiskelijana. Olin mukana poliittisessa pilailussa vasemmiston ja erityisesti kommunistien kustannuksella. Sain tarpeekseni heidän sanomalehdissä esittämistään valheista, ja niinpä tekaisin parikymmentä poliittista postikorttia, joista 13 kappaletta lähetin kirjekuoressa paikkakuntani näkyville vasemmistolaisille ja loput annoin kavereilleni. Tämä mitätön teko, johon ei nykyisin kiinnitettäisi mitään huomiota, johti kommunistien tekemään eduskuntakyselyyn ja suojelupoliisin kuulusteluihin. Kortissa oleva teksti ei itsessään sisältänyt uhkauksia ketään vastaan tai muutakaan, josta olisi voitu syyttää. Eikä omatekoinen postikortti vielä johtanutkaan pidätykseeni, joka tapahtui vasta puolitoista vuotta myöhemmin ja täysin yllättäen.

Autoni tuulilasinpyyhkimen alle oli ilmestynyt tussilla kirjoitettu lappu, jossa minua pyydettiin saapumaan opiskelukaupunkini poliisilaitokselle. Ajattelin ensiksi, että kyseessä on jokin pila, mutta koska teksti oli kirjoitettu tyhjän sakkolapun takakanteen, päättelin, että ehkä asia on sittenkin selvitettävä. Sitä, että menin pahaa aavistamatta poliisiasemalle selvittämään asiaa, kadun vieläkin. Pidätystäni ei nimittäin ehkä olisi tapahtunut, jos olisin saanut jostakin etukäteen tietää, mistä on kyse. Tällöin olisin osannut valmistautua. Tapauksista, joista minulta kyseltiin, oli kerrottu jo lehdessäkin. En vain ollut lukenut lehteä. Nyt menin kuin surman suuhun tietämättä mikä minua odotti.

Yli kahden vuorokauden kuluttua pääsin vihdoin vapaaksi. Asuntooni ja autooni oli tehty kotietsintä. Omaisuuttani oli takavarikoitu. Asiaa pahensi se, että en tiennyt, mitä kaikkea on viety. Jotakin vain tuntui kadonneen, mutta en oikein tiennyt mitä kaikkea. Eihän minulla mitään inventaarioluetteloa ollut opiskelukämppäni tavaroista.

Tavaroita siis oli kadonnut. En esimerkiksi löytänyt osoitevihkoa, jossa oli ulkomaisten opiskelijakavereitteni nimiä ja osoitteita. Olisin halunnut lähettää tuttavilleni joulukortteja, mutta ne jäivät lähettämättä. Kysyin vihkoa poliisiasemalta, josta sanottiin, että vihko on kyllä siellä, mutta sitä ei voida antaa. Tässä vaiheessa olin saanut tarpeekseni. Kirjoitin oikeuskanslerille ja kysyin, onko poliisi toiminut oikein viedessään omaisuuttani kertomatta minulle, mitä se on vienyt, ja milloin mahdollisesti saan omaisuuteni takaisin.

Kirjeeni sai aikaan sen, että poliisiasemalta soitettiin ja omaisuuteni – johon kuului veljeltäni saamani kirje, yksi valokuva, kynä sekä muistilehtiö ja mahdollisesti vielä jotain muuta – luovutettiin minulle. Esineistä oli tehty luettelo, jonka allekirjoitin ottaessani esineet vastaan. Oletettavasti sain kaiken mitä oli vietykin.

Kahden vuoden kuluttua sain oikeuskanslerilta vastauksen kirjeeseeni. Mielenkiintoisempi kuin oikeuskanslerin kapulakielinen vastaus oli sen liitteenä oleva kopio kahden vuoden takaisesta rikospoliisin komisarion selityskirjeestä oikeuskanslerille. Poliisi oli joutunut vääristelemään totuutta ja liioittelemaan oikein kunnolla pelastaakseen nahkansa. Törkein valhe oli väite, että asunnostani olisi löytynyt ”eri puolilla maailma toimineiden terrorijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita”. Poliisi oli myös yhdistellyt erilaisia rikoksia ”rikossarjaksi”, josta minua muka epäiltiin. ”Törkeimmän, eräässä vaalipuhetilaisuudessa suoritetun pommiräjähdyksen tutkimukset jatkuvat edelleen”, komisario kirjoitti. Minua ei kuitenkaan epäilty kyseisestä pommista, eikä asiasta edes kyselty. Tapaus oli sattunut eräässä kunnassa, jossa en ollut koskaan edes käynyt. Alibinikin olisi todennäköisesti ollut kunnossa, jos asiaa olisi tiedusteltu.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Selostuksensa liitteeksi poliisi kertoo panneensa kopioita erään tuttavani lähettämistä uhkausviesteistä ja muista sekavista poliittisista julistuksista, joiden kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. En ole nähnyt kyseisiä kirjoitelmia vielä tänäkään päivänä. Olen vain kuullut niistä. Poliisikomisario ilmoitti kuitenkin oikeuskanslerille, että kyseiset kirjeet ovat minun ja kumppanini laatimia. Toisin sanoen hän kaikin keinoin yritti saada minut näyttämään suurrikolliselta.

Kun poliisikomisario näitä valheitaan kirjoitti, pidätyksestäni oli kulunut jo viisi kuukautta. Poliisi tiesi sataprosenttisen varmasti sen, että asunnostani ei ollut löytynyt ”eri puolilla maailma toimineiden terrorijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita”, ja että minulla ei ollut mitään tekemistä minkään pommin kanssa. En saanut lopulta syytettä mistään rikoksesta. Viimeisen kerran kävin kuulusteluissa noin kymmenen kuukautta pidätykseni jälkeen.

Olin ollut alkuvaiheessa mukana poliittisessa pilailussa, mutta olin toiminut kuitenkin niin varovasti, että en saisi syytettä mistään. En uhannut ketään, en vahingoittanut ketään, teoillani ei ollut uhria. Kommunisteillekin poliittiset lappuseni olivat lähinnä lahja, sillä he saivat siitä vettä valhemyllynsä pyörittämiseen.

Eräänlainen jälkinäytös tapahtumille näyteltiin vähän sen jälkeen, kun oikeuskanslerin päätös oli tullut. En tiedä, millaisen kirjeen poliisit olivat saaneet, mutta en pitäisi mahdottomana etteikö oikeuskansleri olisi muistuttanut heitä siitä, miten lain mukaan kotietsinnässä ja omaisuuden takavarikoinnissa kuuluu toimia. Olipa miten oli, poliisiauto ajoi eräänä päivänä viereeni, ja paikallinen komisario kehotti minua saapumaan poliisiasemalle, jossa odottaisi sakko.

Mistä sakko tuli? Siitäkö, kun eräs nuori kaveri teki pari viikkoa aikaisemmin temppuja veljensä autolla ja peruutti avolavapakettiautomme kylkeen aiheuttaen korjaamoreissun. Isoveli ilmoitti jostakin syystä tapauksesta poliisille, vaikka pikkuveljen syyllisyydestä ei ollut mitään epäilyä. Pakettiauto oli törmäyksen sattuessa paikallaan, joten minä en ainakaan ”ajanut” kolaria. Tästä kolarista poliisi ei siis voinut antaa minulle sakkoa. Eikä auton kuljettajakaan sitä saamieni tietojen mukaan saanut. Tuohon aikaan poliisilla ei ollut tapana rutiininomaisesti sakottaa jokaisesta pikkuvahingosta.

Minäkään en ollut saanut nuorelta poliisimieheltä sakkoa pari kuukautta aikaisemmin ajamastani kolarista, jossa minut oli katsottu syylliseksi. Poliisi oli vain sanonut, että selvittäkään asia keskenänne. Mutta nyt, pari kuukautta myöhemmin, vanhemmat poliisimiehet, jotka olivat olleet mukana kotietsinnässä, kaivoivat tapauksen esille ja keksivät, että siitä voidaan sakottaa. Sakkolapun, jossa monet tiedot auton rekisterinumeroa myöten olivat vääriä, ojentanut komisario katsoi ilmeisesti jonkinlaisen selityksen olevan paikallaan, joten hän sanoi minulle, että automme liikennevakuutusyhtiö oli vaatinut jonkinlaista ratkaisua asiassa eli sakkoa. Ratkaisua ehkä, mutta ei sakkoa. Sukumme omistama yhtiö oli vakuutusyhtiön merkittävä asiakas. Auto oli isoäitini nimissä, ja isoäitini kuului vakuutusyhtiön hallintoneuvostoon.

Olinko lopulta syyllinen vai en, siinä olisi ollut oikeudelle pohtimista, jos asia olisi sinne edennyt. Olin yrittänyt väistää sivutieltä liukkaalla kelillä kovalla vauhdilla saapuvaa autoa, jonka pysähtyminen ennen risteystä näytti olosuhteista johtuen mahdottomalta. Oli keskiyö, ja autoja tuli peräkkäin kaksi kovaa ajaen. Luulin, että nuoret kuskit tai humalaiset ajavat kilpaa, ja että kohta tapahtuu törmäys, jos en yritä tehdä kaikkeni sen estämiseksi. Niinpä painoin jarrua ja yritin ohjata tielle liukuvan auton perän takaa. Ikävä kyllä, väistämiseni oli kuitenkin lopulta se, joka johti törmäykseen. Sivutieltä saapunut auto nimittäin sittenkin pysähtyi eikä ajautunut päätielle. Oma nopeuteni oli ollut erittäin maltillinen eli noin kymmenen kilometriä tunnissa alhaisempi kuin mikä oli paikalla ollut nopeusrajoitus.

Tieliikennelain 15 pykälä edellyttää, että.... ”Kuljettajan, joka liikennesääntöjen tai liikennemerkin mukaan on väistämisvelvollinen, on hyvissä ajoin nopeutta vähentämällä tai pysähtymällä selvästi osoitettava, että hän aikoo noudattaa velvollisuuttaan.”

Oman käsitykseni mukaan olin tehnyt kaiken mahdollisen onnettomuuden välttämiseksi. Sakko ”varomattomuudesta” liikenteessä ei tietenkään tuntunut mukavalta varsinkin, kun sakon todellinen syy oli mitä ilmeisemmin oikeuskanslerilta tullut kirje.

Olen kirjoittanut tästä tapahtumasta vuosien varrella monta kertaa erilaisissa yhteyksissä eri foorumeilla. Tämän kirjoituksen lopussa on linkki yhteen näistä jutuista.

Nämä tapaukset eivät vielä itsessään tehneet minua yhteiskuntakriittiseksi, mutta ne olivat vaikuttamassa siihen suuntaan. Lopullisen ”ahaa” -elämyksen sain kuunnellessani Kari Palosen luentoa, jossa hän käsitteli mm. anarkismia. En pysty tarkalleen sanomaan, tuliko ajatus mieleeni jo luentosalissa, mutta näin olen muistelevinani. Ehkä ajatus kypsyi hiljalleen vaatimattomasta alusta, joka oli se, kun ajattelin, mitä seuraisi jos koko hyvä-paha -asetelman kääntäisi ympäri niin että valtio edustaisikin pahuutta ja rikosta, ja poliisit olisivat sen palveluksessa toimivia ammattirikollisia eli rikollisista pahimpia. Alussa näin hurja ajatusleikki tuntui mahdottomalta, mutta vähitellen palaset alkoivat loksahtaa paikalleen. Näin tulisi selitettyä se ristiriita, miksi poliisit tekevät hyvyyden nimissä pahaa ihmisille, joiden sanotaan edustavan pahuutta, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tehneet pahaa kenellekään.

Tuosta vaatimattomasta alusta kehittyi ajatusrakennelma, jota kuvailin n. 480 -sivuisessa kirjassa ”Valta ja Vapaus” ja sen jälkeen monissa pienemmissä julkaisuissa ja myöhemmin nettisivuilla. Ajatus hioutui ja kehittyi ja lujittui netissä käytyjen lukuisten keskustelujen aikana. Jotain pientä hienosäätöä piti tehdä, mutta perusajatusta ei kukaan ole saanut horjutettua.

Alussa mainitsemani nettikirjoittelijan kuvitelma, että vastustaisin systeemiä reaktiona ankariin kotioloihini, on suuresti yksinkertaistettu. Kotiolot niin kuin kaikki muukin asiat luonnollisesti vaikuttavat ajatteluun niin minulla kuin muillakin, mutta olen sentään miettinyt näitä asioita syvällisemminkin.

http://tekniikanmaailma.fi/keskustelu/aihe/t5774/page/5/#post-694273